Kategoria: Pelit

DOS-pelien parissa 90-luvulla aikaa viettäneet muistavat varmasti Remedyn ensimmäisen pelin, vuonna 1996 julkaistun Death Rallyn. Kyseessä on hauska ylhäältä päin kuvattu autopeli, jossa autot ovat varustettu aseilla. 

Kun mieleni tekee muistella noita kultaisia pelivuosia, niin Death Rally kuuluu tyypillisesti pelivalikoimaan. Macin käyttäjille on tarjolla kaunis ja toimiva Boxer-emulaattori – suosittelen tutustumaan, on nimittäin käytettävyydeltään ihan eri planeetalta kuin Dosbox.

Death Rallyyn on nyt siis saanut arvoisensa uudelleenjulkaisun iOS-laitteille. Peli on kaunis, hauska ja hyvin toteutettu. Kilpailut ovat lyhyitä parin minuutin sprinttejä, joiden välissä parannetaan auton ominaisuuksia tienatulla rahalla. Pelissä on edelleen tallella sitä kuuluisaa "vielä yksi kisa" -meininkiä. Itse olen pelannut iPhone 3GS:llä, jolla kaikki kyllä toimii, mutta epäilemättä iPadin isolla ruudulla peli pääsisi todella loistamaan grafiikallaan.

Miinuksiakin on, sillä autoon on äkkiä ostettu kaikki mahdollinen lisäroipe ja ratoja ei turhan montaa ole tarjolla. Rahan käyttäminen on liian yksinkertaista, sillä tienatut hillot tulee aina käyttää kokonaisuudessaan kisan jälkeen. Autoja ja aseita ei myöskään osteta, vaan ne avautuvat käyttöön muuta kautta. Rahan säästäminen olisi tuonut peliin kaivattua syvyyttä. 

Itse pelin ydin, eli kilpa-ajo, toimii kuitenkin erinomaisesti. Peliin on myöskin luvattu lisätä myöhemmin uusia ratoja sekä moninpeli, joten jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman pitää. 

Kaiken kaikkiaan Death Rally on jälleen yksi osoitus suomalaisen peliteollisuuden osaamisesta, sekä hauska muistutus 90-luvun DOS-pelien aikakaudesta. Suosittelen ostamaan, tuopin hinnalla mainiota hupia!

Xbox 360:n yksinoikeuspeleistä Halo-sarja on ehdottomasti suurin ja hypetetyin. 10 vuoden ja viiden pelin jälkeen sarjan alkuperäinen kehittäjä Bungie jättää Halo-universumin Halo: Reach -pelin merkeissä. 

Yksinpelin kampanja on ihan hyvä: pieni tasapaksuus vaivaa, mutta onneksi tällä kertaa ei sorruta edellisten osien tapaan copy-paste -käytävien raivaamiseen. Haloille tyypilliset dynaamiset taistelut toimivat paremmin kuin koskaan. Ainoastaan kauempaan tulevaan tulitukseen viholliset eivät usein osaa reagoida kovinkaan fiksusti. Itseäni rasittivat tietyt taistelut, joissa joutui useampaan otteeseen etsimään aseita, kun edellisistä oli ammukset upotettu vihollisiin  - ei järin haastavaa, mutta sitäkin puuduttavampaa. Ehkä en vain osannut käyttää aseitani oikein.

Sinällään kampanja on vanhaa tuttua Haloa. Ehkä muistini pettää, mutta 10 vuoden takaiseen ensimmäiseen Haloon verrattuna meininki on hämmentävän samankaltaista. Toisaalta, eipä FPS-genre muutenkaan ole juuri uusia innovaatioita esitellyt viime vuosina. 

En ole pelannut aikaisempien Halojen moninpeliä hirveästi, mutta tälläkin puolella on lähinnä hiottu aikaisempaa pelikokemusta suurien uudistusten sijasta. Toisaalta moninpelissä pienetkin muutokset korostuvat, koska useasti peliaikaa kertyy kymmeniä tunteja. 

Moninpelin takia Haloja ostetaan ja kieltämättä viimeistellyltä kaikki vaikuttaa. Teknisesti homma toimii ja on helppo uskoa, että monia asioita on hienosäädetty hartaudella kohdilleen. Tekniikan osalta ainut suurempi ongelma näyttäisi olevan peliseuran haku matsien välillä, joka tuntuu kestävän usein turhankin kauan. Omasta pelaamisesta näkee todella tarkkaa statistiikkaa bungie.netissä, josta saisivat muutkin pelintekijät ottaa mallia. 

Jokin kuitenkin mättää, sillä itselläni ei ole paljoakaan kertynyt pelitunteja moninpelin parissa ensimmäisten päivien jälkeen. 

Suurimmat ongelmat moninpelissä liittyvät mielestäni playlisteihin ja pelikenttiin. Playlistejä on liian vähän. Itseäni kiinnostaa tavoitteelliset pelimuodot, kuten lipunryöstö. Tavoitteellisille pelimuodoille on oma playlist, mutta se sisältää kaikkiaan 16 eri pelimuotoa, jolloin joutuu väkisinkin pelaamaan myös sellaisia pelimuotoja, jotka eivät itseäni kiinnostaisi. Esimerkiksi Call of Duty -sarjassa homma on hoidettu fiksummin: jos haluat pelata lipunryöstöä, niin sille on oma playlist, jossa pelataan vain tätä pelimuotoa. 

Toinen ongelma liittyy kenttiin. Pelissä on monia FORGE-editorilla tehtyjä, palikkamaisia ja vanhanaikaisen näköisiä kenttiä. Nämä eivät olisi niin suuri ongelma, jos niiden osuus ei olisi kenttäkierrossa niin suuri. Itse olen joutunut pelaamaan varmaan puolet matseista näissä kentissä, mikä on liikaa omalla sietokyvylle.

Kolmas iso puute on ryssitty Firefight-pelimuoto, eli Halon versio viime aikoina yleistyneestä selviytymismoodista, jossa taistellaan kavereiden kanssa loputtomia AI-vihollisaaltoja vastaan. Paitsi että tässä vihollisia ei tule loputtomasti, jolloin häviää koko pelimuodon idea epätoivoisesta taistelusta ylivoimaista vihollista vastaan. Tähän on onneksi luvattu päivityksiä tulevaisuudessa, joten annetaan Bungielle vielä mahdollisuus korjata asia.

Kaikenkaikkiaan Reach on peli, josta yritän tykätä, mutta jokin vaan jää puuttumaan. Ehkä se johtuu noista playlisteistä tai vanhanaikaisista kentistä. Tai ehkä minulle vain kolahtavat paremman tukevammin tosimaailmassa kiinni olevat military-shooterit.

Yksi pelibisneksen huomattavia trendejä on ladattavan lisäsisällön (Downloadable Content, DLC) tarjonnan kasvaminen. DLC:tä on monenlaista: uusia kenttiä, ratoja, tehtäviä, aseita, varusteita, avatarille vaatteita ja niin edelleen. Sisällön laatu, määrä ja hinta vaihtelevat paljon. Halvoilla lisä-armoreilla niistetään tosifaneilta parit lisäeurot, kun taas esimerkiksi Dragon Age: Origins -pelin Awakening -laajennus tarjoaa kuulemma tuoretta pelattavaa kokonaisen pelin edestä.

Pelintekijät eivät saa latiakaan käytettyjen pelien kaupasta, joten on hyvin yleistä tarjota ilmaista DLC:tä pelinsä uutena ostaville pelaajille. Esimerkiksi uutena ostetun Alan Waken mukana tulee koodi, jolla ensimmäinen lisäepisodi on mahdollista ladata ilmaiseksi, kun muut joutuvat pulittamaan siitä noin 10 euroa.

Tyypillistä on, että DLC:n hehkuttaminen alkaa jo ennen pelin julkaisua. Ensimmäiselle karttapaketille saattaa olla jo julkaisupäivämäärä ennen kuin peli on kaupoissa. On ollut tapauksia, joissa varsinainen data on jo pelilevyllä ja maksua vastaan ladataan käytännössä vain koodi, jolla tämä materiaali avataan käyttöön.

Pelintekijöillehän tämä on hyväkatteista hommaa, vai mitä sanotte siitä, että World of Warcraftin pelaajat ostivat neljässä tunnissa 80000 virtuaalista hevosta 25 taalan hintalapulla? Hevosia, jotka eivät tarjoa pelaajalle mitään lisäetua, näyttäväthän nyt vaan komeilta.

Viime aikoina on muutenkin ollut huomattavissa, että julkaisijat haluavat testata, kuinka pelaajat suhtautuvat korkeampiin hintoihin. Esimerkiksi Modern Warfare 2:n karttapaketit maksavat noin 14 euroa, kun aikaisempi standardihinta on ollut alle 10 euroa. Modern Warfare 2:een on julkaistu nyt kaksi karttapakettia, jotka sisältävät yhteensä 10 karttaa, joista neljä on sarjan edellisessä osassa olleita vanhoja karttoja. Eli kuudesta oikeasti uudesta kartasta kertyy hintaa lähes 30 euroa, mikä on jo puolet varsinaisen pelin hinnasta! Korkeasta hinnasta on kuulunut paljon valitusta, mutta myyntiä tämä ei laskenut, päinvastoin. Ensimmäinen karttapaketti, Stimulus Package, ylitti kaikki aikaisemmat DLC-kaupan ennätykset yli 2,5 miljoonan kappaleen myynnillä ensimmäisen viikon aikana.

En ihmettelisi, jos Halon ja Call of Dutyn kaltaiset huippusuositut moninpeliräiskinnät siirtyisivät tulevaisuudessa kuukausimaksullisiksi. Jotenkin itsestäni tuntuisi melkeinpä paremmalta maksaa kk-maksua ylihintaisten karttapakettien sijasta. Tosin varmaan Activision rahastaisi kk-maksusta huolimatta pari kymppiä uusista kartoista. 

DLC:n suosion kasvaminen ja digitaalisten jakelukanavien kehittyminen tarkoittaa myös sitä, että episodi kerrallaan myytävien pelien määrä tulee kasvamaan. Yksinpelit siirtyvät täten kohti nykyaikaisten TV-sarjojen rakennetta. Osta jakso kerrallaan heti, tai myöhemmin koko tuotantokausi. Telltale Games on yksi pioneereista tällä saralla muun muassa Sam & Max -sarjallaan. 

Pelaajana DLC:hen suhtautuminen on väkisinkin kaksijakoista. Jos joku haluaa ostaa parilla eurolla lisä-armorin, niin ei se mitään, eihän se ole minulta pois. Toisaalta laadukkaasti tehdyt lisätehtävät tai moninpelikartat ovat sisältöä, millä saa mukavasti lisää ikää peleihin, ja niistä myös mielellään jokusen euron maksaa. DLC:n kauppaajien tulisi panostaa laatuun ja miettiä tarkasti hinnoittelua, sillä muuten hommasta jää helposti rahastuksen maku suuhun.

Espoolaisen Remedyn edellisestä Max Payne 2 -pelistä ehti kulua peräti seitsemän vuotta, mutta viimein heidän uusin pelinsä Alan Wake on täällä. Varttuneempaan makuun tehty peli on yksi kaikkien aikojen suurimmista suomalaisista viihdejulkaisuista. Peliin kohdistuu kovat odotukset, jotka se monilta osin onnistuu täyttämään.

Vähäänkään pelialaa seuranneet tuntevat Alan Waken juonen lähtöasetelmat, joten en ala sitä tässä kertaamaan. Videopeliksi kyseessä on varsin moniulotteinen ja erilaisia tulkintoja mahdollistava tarina, joka erottuu massasta. Itseäni juoni ei kuitenkaan temmannut mukaansa vastaavalla otteella kuin esimerkiksi Mass Effectin eeppinen scifi. 

Remedy käytti ruhtinaallisesti lähes vuoden pelkästään pelin viimeistelyyn, mikä huokuu kaikesta, sillä niin tarkkaan mietityltä kaikki tuntuu. Pelin rytmitys on nappisuoritus, pelimaailma on täynnä yksityiskohtia ja tarina soljuu eteenpäin koko reilun 10 tunnin mittansa. Mielestäni peli on sopivan mittainen, mutta varmasti Dragon Agen kuuden tunnin copy-paste -luolastoja rakastavat tuntevat pelin liian lyhyeksi.

Minut suorastaan yllätti, miten tyydyttävää taisteleminen on Alan Wakessa. Vihollisista täytyy polttaa pimeys pois taskulampulla ennen kuin ne ovat haavoittuvaisia ampumiselle. Viholliset tulevat kimppuun agressiivisesti ja yleensä isommalla joukolla, jolloin taisteluissa joutuu olemaan aina varpaillaan. Valosoihtujen kanssa voi luoda itselleen hetkeksi tilaa, esimerkiksi aseen vaihtamisen ajaksi. Taistelun toimivuutta on vaikea selittää, mutta käytännössä systeemi tuo taisteluun sopivasti syvyyttä, eikä se missään vaiheessa tuntunut puuduttavalta. Lisäksi taisteleminen tuntuu - ja varsinkin näyttää - erilaiselta kuin muissa peleissä.

Remedy toi Max Paynen myötä peleihin Matrixista tutut ajan hidastukset, joita Alan Wakessakin käytetään hyvällä maulla. Onnistuneen väistöliikkeen myötä aika hidastuu - palkitseva efekti, johon en kyllästy ikinä. Kun ensimmäisen kerran vihollisjoukon piiritettyä sytytin valosoihdun ja kamera lähti hidastettuna pyörähtämään 360 astetta, oli cool factor ns. tapissaan.

Aivan erityisesti täytyy mainita pelin erinomaisesti tuotettu äänimaailma ja Petri "Lowland" Alangon säveltämä upea soundtrack. Tuulen ujellus metsässä, rasahdukset kenkien alla ja vihollisten häiriintyneet huutelut ovat ydinosassa riipivän tunnelman luomisessa. Autojen äänet ovat pieni kauneusvirhe, sillä muuten Alan Waken äänipuoli on parasta, mitä peleissä on tullut vastaan tähän mennessä. 

Suurimpia puutteita pelissä ovat liian yksinkertaiset ongelmanratkaisukohdat ja pelillisesti vähän irrallisiksi jäävät päiväosuudet, joissa monesti ainoa tehtävä oli kävellä jonkun tarinoita kertovan hahmon perässä. Oivaltammat puzzlet, kenties Half-Lifen tyyliin, olisivat tuoneet peliin lisää vaihtelua.

Miinukseksi voi laskea myös ikimuistoisten kohtauksien tai juonenkäänteiden puuttumisen. Pelissä on kyllä paljon näyttäviä kohtauksia, mutta ei mitään sellaista, joka erityisesti jäisi pelin jälkeen mieleen - kuten esimerkiksi ensimmäisen Modern Warfaren ydinräjähdys tai Prypjatissa hiipiminen. 

Puutteistaan huolimatta peli on vahva ja viimeistelty kokonaisuus, jonka jokaisesta osa-alue on tehty hyvällä tyylitajulla. Alan Wake on mainio johdatus mysteeriseen maailmaan, jossa on vielä paljon avoimia kysymyksiä. Toivotaan, että pelin myyntiluvut tulevat mahdollistamaan jatko-osan tekemisen.