Varoitus: teksti sisältää lieviä spoilereita.

BioWaren kehittämä, vuonna 2007 julkaistu ensimmäinen Mass Effect kolahti todella kovaa. Puutteistaan huolimatta peli ja sitä varten luotu moniulotteinen scifi-universumi imaisi täysillä mukaansa. 

Mass Effectin genreksi on sanottu action-RPG, mutta käytännössä vielä ensimmäisessä osassa olleet vähäiset tietokoneroolipelin piirteet on nekin karsittu pois matkan varrella. Sanoisin kyseessä olevan räiskintäpelin, jossa on paljon dialogia. Vaikka sarjassa ei juuri olekaan perinteisiä roolipelin elementtejä, kuten hahmon kehitystä ja tavaran keräämistä, niin Mass Effectissä pelataan roolia. Ei roolipelaamista vaan roolin pelaamista.

Mass Effect suunniteltiin jo alunperin trilogiaksi, jossa aikaisemmissa osissa tehdyt päätökset vaikuttavat peliin. Myös itse luodun hahmon ulkoasu siirtyy pelien välillä - joskin käsittämättömästi tämä bugasi Mass Effect 3:n julkaisuversiossa.

Pelisarjassa on monia ns. isoja valintoja, joista konkreettisimmat ovat vaikuttaneet siihen, onko jokin hahmoista joutunut kuolemaan. On kutkuttavaa ajatella, kuinka paljon keskustelua olisi jäänyt kuulematta eräältäkin hahmolta, joka olisi saattanut kuolla jo ensimmäisessä osassa päätöksestäni johtuen. 

Peliä varten tehdyn dialogin määrän täytyy olla valtava, ja siitä suuri osa on sellaista, jota monet pelaajat eivät kuule koskaan. Suuret budjetit mahdollistavat tällaista, sillä mitä enemmän peleissä on vapautta ja vaihtoehtoja, sitä kalliimpaa niiden tekeminen on. 

Parasta Mass Effecteissä on rakkaudella rakennettu universumi ja hahmojen väliset keskustelut, jotka  ovat parhaimmillaan kuin laadukkaasta scifi-sarjasta. Pelin hahmot ovat mielenkiintoisia ja dialogi heidän kanssa on paitsi mainiosti kirjoitettua, myös pääosin erinomaisesti ääninäyteltyä. Peli osaa myös nauraa itselleen. Kaikesta huokuu, että tekijät ovat rakastaneet luomaansa maailmaa.

Mass Effect esitteli uudenlaisen dialogi-systeemin, jossa ei valita sanantarkkoja vastauksia, vaan ikäänkuin sävyjä, joilla halutaan keskusteluun reagoida. Tämä mahtava idea teki keskusteluista entistä mielenkiintoisempia, koska pelaajan ei tarvitse kuunnella hahmon toistavan sanatarkasti tekstiä, jonka hän on itse juuri lukenut ruudulta. Sarjan edetessä myös keskustelujen aikainen ”kameratyöskentely” muuttui mielenkiintoisemmaksi. Toivottavasti tällaisesta keskustelusysteemistä tulisi alan standardi.

Hahmografiikka on varsinkin kasvojen osalta korkeaa tasoa, mikä tuo keskusteluun uuden ulottuvuuden, kun tunteiden ilmaisu onnistuu pelkästään ilmeillä. Grafiikka alkaa olemaan sillä tasolla, että tällainen on mahdollista uskottavasti. Päinvastoin kuin elokuvissa, tällaiset pienet asiat ovat peleissä vaikeita. Peleissä isot räjähdykset ovat halpoja ja helppoja, mutta ihmisen iholle meneminen on vaikeaa. 

Mass Effect -trilogia on nyt tullut päätökseensä. Sarjan viimeinen osa jatkaa tutun laadukkaalla linjalla, eikä peliohjainta malta laskea käsistään. Sävyltään peli on aikaisempaa synkempi. Vaikka itse pidin enemmän aikaisempien osien rennommasta tunnelmasta, niin täytyy myöntää, että eräänkin hahmon kuolinkohtaus oli niin hienosti toteutettu, että mieskyyneleet olivat lähellä. 

Minusta Mass Effectin pääjuoni ei ole koskaan ollut erityisen kiinnostava. En ole jatkanut pelaamista sen takia, että olisi pakko saada selville seuraava juonenkäänne galaksin kohtalossa. Sen sijaan minua on kiehtonut hahmot ja universumin eri rodut niiden välisine konflikteineen.

En varmaan hirveästi spoilaa, jos sanon, että Mass Effectin loppunäytös on hieman samaa sarjaa Lostin ja Battlestar Galactican kanssa. Kaikkiin kysymyksiin ei saada vastauksia. Netissä paljon meteliä aiheuttanutta loppua on myös kritisoitu siitä, että pelaajan aikaisemmat teot eivät vaikuta siihen tarpeeksi. 

Minustakin loppunäytös on jotenkin hätäisesti rakennettu ja lopputekstien jälkeinen kehotus ostaa ladattavaa lisäsisältöä vähintäänkin tökerö. Mielestäni valittajat keskittyvät kuitenkin liikaa viimeisen viiden minuutin kritisoimiseen, kun pelin loppunäytöksenä pitäisi ennemmin ajatella kolmososaa kokonaisuutena. Siinä kyllä tuntuvat aikaisemmat päätökset ja uusia kipeitä valintoja joudutaan tekemään.

Vaikka osaltaan ymmärränkin kaiken valituksen pelin lopetuksesta, niin silti hommasta tulee mieleen itkevä Lost-fani, jota korpeaa ensimmäisen kauden toisessa episodissa vilahtanut jääkarhu, joka ei koskaan saanut aukotonta selitystä.

Kaiken kaikkiaan Mass Effect -trilogia on ainutlaatuinen kokonaisuus pelihistoriassa ja toivoa sopii, että pääsemme vielä joskus uudestaan seikkailemaan sen esittelemässä universumissa.

Myönnän olleeni itsekin pettynyt, kun Apple julkaisi ensimmäisen iPadin vuonna 2010. "Eihän se ole kuin iso iPhone", ajattelin monien muiden tavoin. Käyttöjärjestelmänä oli sama iOS kuin iPhonessakin, mikä tuntui liian rajoittuneelta tablet-maailmassa. 

Itse tablettihan ei ole uusi keksintö, ensimmäisen kerranhan tablettien piti valloittaa maailma jo vuosituhannen vaihteessa. Muun muassa Bill Gates puhui paljon tästä. Silloin luultiin, että perinteinen Windows voisi toimia tabletissa. Menestyksen avain oli lopulta käyttöliittymä, joka oli alusta lähtien suunniteltu kosketusnäytöille. 

Ipadista tuli valtava menestys ja nyt kolmannen sukupolven myötä minullakin on iPad. 

Evoluutio on kohdallani kulkenut niin, että ensin siirryin pöytäkoneesta läppäriin ja sitten älypuhelimen myötä huomasin yhä useammin tekeväni ns. perus-surffailun - uutiset, facebookkailun ja sen sellaisen - kännykällä kotonakin. Seuraava askel tässä kehityksessä olikin luontevasti tablet. 

Tabletteja on hankala selittää tai perustella. Vähän kuin yrittäisi kuvailla seksiä tyypille, joka ei tiedä siitä mitään. Kuten Hekakin taannoin sanaili:

"iPäd on vähän todellakin niinkuin seksi.  Teknisesti tarkastellen iPäd hommassa ei ole mitään järkeä.  Sun tarttee riisuuntua, hikoilla, imeskellä ihan hirveen kauheita rumia kauheita juttuja, ja silti loppujen lopuksi – se on silti kivaa."

Tableteissa onkin ennenkaikkea kysymys fiiliksestä ja käyttökokemuksesta. Lukeminen on luonnollista ja sovellusten käyttäminen sormen heilautuksilla hauskaa. Ipadia on yksinkertaisesti mukava käyttää - kaikki tapahtuu nopeasti, sujuvasti ja ilman viiveitä. Tabletin ymmärtäminen vaatii, että laitetta oikeasti pitelee kädessään ja lukee artikkeleita sekä surffailee nettiä.

Millainen uusi iPad sitten on laitteena? Ensimmäinen juttu on tietenkin resoluutio – 9,7 tuuman näyttö, jossa on enemmän pikseleitä kuin olohuoneen Full HD -televisiossa. Huimaa. Vanhalle ruudulle suunnitellut sovellukset näyttävät sumeilta, kuten monet nettisivujen grafiikatkin. 

Akku kestää todella pitkään, mutta vastaavasti myös lataaminen vie huomattavan kauan aikaa. 

Ipad on mielestäni liian painava. Myös iPhone on raskas verrattuna moniin kilpailijoihin, mutta sen paino tuo sopivaa jämäkkyyttä tuotteeseen. Ipad sen sijaan voisi oikeasti olla kevyempi, jolloin käyttäminen olisi miellyttävämpää. 

Erikseen pitää myös mainita suorituskyky, sillä niin sähäkästi kaikki toimii. Ohjelmien avaaminen, skrollaaminen, zoomaus - kaikki tuntuisi toimivan ilman viiveitä. Tämä on oleellista käyttökokemuksen kannalta, sillä juuri koskaan ei joudu miettimään, menikö painallus perille. 

Halvin iPad irtoaa kaupasta alle 500 eurolla – tähän hintaan kukaan kilpailija ei pysty tällä hetkellä tarjoamaan vastaavilla spekseillä tablettia. 

Kenneth Falck kirjoitti pari vuotta sitten, että iPad on merkki tietotekniikan kypsymisestä: 

"Kaupassa myydään televisioita, pelikonsoleja, silitysrautoja, mikroaaltouuneja ja kaikkea mahdollista, joka toimii kytkemällä virtajohto pistorasiaan. Jos niihin voi jotain asentaa, niin valmistajan tarkasti valitsemia ja tarkastamia sovelluksia, jotka eivät missään tapauksessa riko kyseistä laitetta käyttökelvottomaksi. Miksei myös tietotekniikka ja webbisurffailu voisi välillä toimia näin?"

Hän ennusti myös, että tietotekniikka tulee jakaantumaan kahtia: 

"Tulee olemaan niitä perinteisiä PC:itä ja Macceja, joita me hakkerit virittelemme mieleisiksimme ja joilla koodaamme sovelluksia ja luomme sisältöä. Sitten tulee olemaan niitä rikkoutumattomia kuluttajalaitteita, joilla tavalliset ihmiset pääsevät käsiksi näihin sovelluksiin ja sisältöihin riskittömästi ja turvallisesti."

Olen Falckin kanssa samoilla linjoilla. Isäni ei ole koskaan käyttänyt internettiä, mutta jos hänet pitäisi nyt saada tiedon valtaväylälle, niin ostaisin hänelle iPadin perinteisen tietokoneen sijasta. 

Vaikka tableteilla tullaan tulevaisuudessa tekemään yhä monipuolisemmin asioita, niin jatkossakin on tarvetta perinteiselle PC:lle, varsinkin työkäytössä. Tabletit eivät tule kokemaan miniläppäreiden kohtaloa. Sen sijaan yhä useammalla tulee jatkossa olemaan vain tablet, eikä perinteistä tietokonetta ollenkaan. 

Viime syksynä julkaistu Battlefield 3 on viimeisin osa ruotsalaisen DICE:n kehittämässä, moninpeliin keskittyvässä FPS-pelisarjassa. Ensimmäinen Battlefield-sarjan peli julkaistiin kutakuinkin 10 vuotta sitten. Homman ytimessä on aina ollut kahden joukkueen sotiminen laajassa ulkomaastossa ajoneuvojen kera. Aikakausi on vaihdellut toisesta maailmansodasta scifi-tulevaisuuteen, mutta pääidea on pysynyt vuodesta toiseen samana. 

Battlefieldiä julkaistiin pitkään ainostaan PC-alustalle, kunnes 2008 markkinoille tuli konsoleille suunnattu Battlefield: Bad Company, jossa oli myös ensimmäistä kertaa mukana jonkinlainen yksinpelikampanja. Bad Company 2 julkaistiin myös PC:lle, joskin konsolit olivat selkeästi ensisijainen alusta, jonka myötä myös PC-pelaajat joutuivat tyytymään alhaisempaan pelajaamäärään moninpelissä. 

Bad Company 2 oli – ja on edelleen – erinomainen peli. Se on omalla kohdallani ensimmäisen Modern Warfaren kanssa säväyttävimpiä moninpelejä konsoleille. Näiden kahden pelin parissa on tullut vietettyä valtaosa peliajasta viime vuosina.

Battlefield 3 on täysin avoimesti suunnattu suoraksi kilpailijaksi Activisionin Call of Duty -sarjan Modern Warfare 3 -pelille. Vuoden 2011 suurin taistelu pelimarkkinoilla olikin Activisionin MW3 vs EA:n BF3, eikä tässä väännössä dollareita säästelty markkinointibudjeteissa.

Vaikka DICE sanoisi mitä, niin käytännössähän Battlefield 3 on Bad Company 3. Moninpeliin hypätessä kaikki tuntuu kovin tutulta. Tämä ei sinällään haittaa, sillä Battlefieldien ydinpeli on edelleen täyttä rautaa. Tärkeintä on monipuolisuus, sillä eri hahmoluokat, ajoneuvot ja tuhotuvat rakennukset takaavat sen, että kahta samanlaista matsia ei tule vastaan. Vastaan tulee myös jatkuvasti battlefield momentseja: itse esimerkiksi onnistuin jyräämään tankilla pahaa aavistamattoman vihollisen – ajamalla läpi korkeasta kivimuurista, jonka takana tämä lymyili.

Kaiken kruunaa upea audiomaailma, jossa tankit kuulostavat oikeasti raskailta, räjähdykset vihlovat korvia ja täysi taisteluvarustus päällä juostessa puuskutus saa hengästymään kotisohvallakin.

Vaikka miten väitettäisiin PC-alustaa ensisijaiseksi, niin kyllähän markkinat määrääväät, että konsolien ehdoilla viime kädessä mennään. Kun yritetään miellyttää molempia leirejä, aiheutuu ongelmia. Pahin näistä on kenttäsuunnittelu.

Battlefield 3:ssa monet kentät ovat outoja väliinputoajia: 24 pelaajaa on liian vähän, mutta samalla PC-kansa valittaa, että 64 liian paljon. Bad Company 2:ssa kentät toimivat paremmin, koska ne olivat suunniteltu ensisijaisesti 24 pelaajalle. Mukaan on tullut myös ahtaita kaupunkikenttiä. Näissä taistelut jumittuvat monesti pariin käytävään, ympäristö ei juuri tuhoudu ja ajoneuvoja ei ole – on kuin pelaisi Modern Warfarea. Harvakseltaan annosteltuna nämä kaupunkisodat ovat ihan hauskojakin, mutta niitä tulee turhan usein vastaan mappikierrossa.

Yksi hämmästyttävä piirre on se, että moninpelissä ei ole vieläkään minkäänlaista tutoriaalia. Battlefieldissa kuitenkin tehdään paljon muutakin kuin vedetään kiväärin liipasimesta: korjataan ajoneuvoja, annetaan ensiapua, spotataan vihollisia, ajetaan tankeilla ja lennetään sekä helikoptereilla että lentokoneilla. Itsekin kynsin kylki edellä lentotukialuksen kantta, kun ensimmäisen kerran yritin lentää helikopterilla. Mieluiten ottaisi ekat tyypit kopterilla yksin harjoittelumoodissa kuin livenä kopteri täynnä tiimiläisiä.

Toinen outo juttu on, että oman sotilaan varustusta ei voi muokata matsien välissä. Kentän vaihtuessa joudut odottamaan aina pari minuuttia tekemättä mitään. Matsien välissä et myöskään voi vieläkään poistua pelistä, vaan joudut aina odottamaan seuraavan matsin alkua ennen kuin voit palata päävalikkoon. Call of Duty on hoitanut tämän osuuden pelistä paljon fiksummin.

Niin joo, onhan tässä yksinpelikin. Pelasin moninpeliä reilut 60 tuntia ennen yksinpelin testaamista. Häpeilemättä Modern Warfarea lainaileva, äkkikuolemilla kyllästetty ja paikoin räikeän huonosti suunniteltu putkijuoksu ei pidempää mainintaa ansaitsekaan.

Battlefield 3 on mainio peli, mutta en kuitenkaan jaksanut innostua siitä enää samalla tavalla kuin Bad Company 2:sta. Harmillista, että Battlefieldissä on lähdetty paikoin liiaksi matkimaan Call of Dutya sen sijaan, että olisi pyritty korostamaan omia vahvuuksia. Lisäksi pikkuhiljaa alkaa toivomaan seuraavan konsolisukupolven saapumista – ei niinkään parempien grafiikoiden toivossa, vaan jotta moninpelissä voisi rellestää suuremmalla porukalla konsoleillakin.
 

Kuluva vuosi on ehtinyt jo helmikuun puolelle, mutta ajattelin silti kirjoittaa viime vuoden tapaan pienen katsauksen edelliseen vuoteen.

Vuosi 2011 oli varsin suurien muutosten aikaa elämässäni. Aloitin kesällä työt Mearrassa, jonka myötä muutimme Lappeenrannasta Helsinkiin. Syksyllä ostimme ensiasunnon, jossa olemme asuneet nyt reilut kolme viikkoa.

Keväällä en ollut töissä, vaan keskityin opintoihin suorittaen jäljellä olleet kurssit, mukaanlukien rästissä olleet ensimmäisien vuosien peruskurssit. Oli suorastaan mukavaa laskea fysiikkaa ja matematiikkaa pitkästä aikaan, varsinkin kun siihen pystyi oikeasti keskittymään pitkiä aikoja – jopa päiviä – kerrallaan. 

Nyt pitäisi vain jostain kaivaa motivaatio ja raivo kandin sekä diplomityön kirjoittamiseen. Rehellisesti sanoen tällä hetkellä innostus ei ole hirveän suurta. Haluan kuitenkin valmistua, sillä caseja on kiva closata, kuten kaveri sanoi naimisiin mennessään.

Blogissani oli varsin hiljaista, sillä julkaisin vain kahdeksan kirjoitusta. Poliittisia kirjoituksia oli suhteellisen monta, sillä kirjoitin valtion menoista, sosiaaliturvasta ja Yleisradion toimenkuvasta.

Urheilun saralla vuosi alkoi innokkaasti, sillä olin juossut yli 300 km jo huhtikuun puoleenväliin mennessä. Juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin, Helsinki City Runin. Puolikas taittui aikaan 1:49:03. Kevään jälkeen juoksuinnostus kuitenkin hiipui ja vuodessa tuli lopulta juoksua suunnistukset mukaanlukien 462 kilometriä.

Aloitin pelaamaan jälleen salibandya monen vuoden tauon jälkeen. Kaikkiaan tuli pelattu 37 kertaa. Mukavaa pelata jälleen ja huomata, miten pikkuhiljaa taidot kehittyvät.

Yksi motivaattori salibandyn aloittamiselle oli kesällä Bratislavassa Slovakiassa pelattu Slovak Open -turnaus, jossa kävimme useista joukkuelajeista MM-mitaleita keränneellä Foxy Ladies -possella pelaamassa. Hauska turnaus ja mahtava reissu muutenkin.

Slovakian turnauksen perään tuli käytyä Balaton Sound -festivaaleilla Unkarissa ja Wienissä ihan vaan palloilemassa turistina. Duunin myötä kävin ensimmäistä kertaa elämässäni DrupalConissa, joka järjestettiin Lontoossa. Syksyllä kävimme parin kaverin kanssa Saksassa katsomassa pari jalkapallopeliä. Dortmundin yli 80 000 katsojaa ja mieletön fanikatsomo oli melkoinen kokemus.

Xboxin pelaaminen jäi hieman vähemmälle tänä vuonna kaikkien muiden kiireiden takia. Kehuttu Deus Ex jäi kesken kuten ykkösosakin, vaikka peli sinällään on ihan OK. Ei kuitenkaan aiheuttanut mitään pakottavaa tarvetta päästä läpi. Syksyn iso juttu oli tietysti Battlefield 3, mutta sekään ei aiheuttanut Bad Company 2:n kaltaista innostusta. 

Noin vuosi sitten kirjoitin omista iOS 5-toiveistani, joista nostin esiin seuraavat:

• paremmat ilmoitukset
• langaton synkronointi
• widgetit
• käyttäjäprofiilit
• parempi multitasking

Ilokseni tärkeimmät toiveeni toteutuivat, sillä iPhonessa on viimein kunnolliset ilmoitukset (notifications) ja langaton synkronointi. 

Kuten vähän arvelinkin vuosi sitten “dashboardin” toimintaa pohtiessani, Notification center avautuu pyyhkäisemällä ruudun ylälaidasta. Tämän listauksen yhteydessä on myös pari Applen omaa widgettiä: säätiedot ja osakekurssit. Käsittääkseni kolmannen osapuolen sovellukset eivät voi lisätä omia widgettejään ilmoitusnäkymään. 

Ilmoitusten hallinta toimii nyt kuten pitääkin. Lähinnä olen jäänyt toivomaan ilmoitusten ja sovellusten parempaa yhteistoimintaa. Esimerkiksi tekstiviestiohjelman ikonin lukemattomien viestien määrän ilmoittava luku ei päivity, vaikka kuittaisin kaikki ilmoitukset uusista viesteistä.

Langaton synkronointi on iOS 5.0:n tärkein ominaisuus. Synkkausta on kahta eri lajia: iCloud-pilvisynkkaus ja iTunes Wi-Fi Sync lähiverkossa.

Applen historia pilvipalveluiden tarjoajana ei ole erityisen mairitteleva. Esimerkiksi MobileMe:n julkaisussa tapahtui katastrofi, kun käyttäjien sähköposteja tuhoutui. “Not our finest hour”, totesi Steve Jobs. Kehitystiimin saama palaute ei ollut ihan näin hienovaraista.

Timothy B. Lee kirjoitti Ars Technicassa mielenkiintoisen artikkelin, kuinka Applen erilainen yrityskulttuuri voi olla syy heidän nettipalveluiden ongelmiin. Hän vertaa Applea pilvipalveluiden jättiläiseen, Googleen.

Applen kulttuuriin kuuluu hioa tuotteet täydellisiksi muiden katseilta piilossa ja tuoda valmis tuote nopeasti julkistuksen jälkeen ostettavaksi. Tällainen lähestymistapa ei kuitenkaan toimi nettipalveluiden kanssa, sillä miljoonien käyttäjien kuormitusta monimutkaisessa järjestelmässä ei mitenkään pysty testaamaan ja ennustamaan etukäteen. Nettipalveluita on järkevä ottaa käyttöön asteittain, ominaisuus kerrallaan ja käyttäjämäärää kontrolloiden. Googlen toimintaan on aina kuuluneet beta-julkaisut, ja yrityksen kulttuuri mahdollistaa kehittäjien nopean reagoinnin ja luovat ratkaisut, kun suuri käyttäjämassa vyöryy palveluun.

Odotusten mukaisesti iCloudin julkaisu ei tapahtunut täysin ongelmitta, mutta suurilta vahingoilta vältyttiin tällä kertaa.

Käytännössä iCloud sisältää entisen MobileMe:n ominaisuudet, kuten kontaktien, sähköpostien ja bookmarkkien synkronoinnin eri laitteiden välillä. Lisäksi valokuvat synkataan, mutta hämäävästi videoita ei. Perussynkkaus toimii hyvin, esimerkiksi pöytäkoneella päivitetyt kontaktitiedot päivittyvät sekunneissa kännykkään.

Itunes-synkkausta varten puhelinta ei tarvitse enää kytkeä kaapelilla koneeseen, vaan tämä onnistuu langattomasti, kunhan puhelin ja tietokone ovat samassa WLAN-verkossa. 

Jos tuntee historian, niin jaottelun iCloud- ja iTunes-synkkauksen välillä ymmärtää. Uusille käyttäjille lienee kuitenkin hieman sekavaa, että kontaktit, meilit, valokuvat ym. synkataan, kunhan on netissä, mutta jos haluaa synkata musiikkia tai videoita, niin pitää olla kodin WLAN-verkossa, avata koneelta iTunes ja synkata sitten. Jos haluan tuoda kuvat tietokoneelle ja poistaa ne puhelimesta, niin onnistuuko tämä iTunes syncin yhteydessä? Ilmeisesti ei, jolloin lopulta joutuu kaivamaan USB-kaapelin.

Mielestäni langaton synkronointi on kokonaisuutena vielä hieman sekava käyttäjälle, mikä ei ole ollenkaan tyypillistä Applelle.

Siirtymässä kohti Steve Jobsin mainitsemaa post-PC -aikakautta, IOS 5.0 on merkittävä päivitys. Langattoman synkronoinnin myötä iOS-laitteet eivät enää vaadi PC:tä parikseen. Muilta osin uusin iOS-päivitys ei ole vallankumouksellinen, vaikka sisältääkin paljon toivottuja ominaisuuksia ja parannuksia. Lisäksi Applen ekosysteemissä täytyy kiittää siitä, että iOS-päivitykset ovat maailmanlaajuisesti saatavilla kaikilla käyttäjille samaan aikaan, toisin kuin Androidissa tai Windows Phonessa.