Noin vuosi sitten kirjoitin omista iOS 5-toiveistani, joista nostin esiin seuraavat:

• paremmat ilmoitukset
• langaton synkronointi
• widgetit
• käyttäjäprofiilit
• parempi multitasking

Ilokseni tärkeimmät toiveeni toteutuivat, sillä iPhonessa on viimein kunnolliset ilmoitukset (notifications) ja langaton synkronointi. 

Kuten vähän arvelinkin vuosi sitten “dashboardin” toimintaa pohtiessani, Notification center avautuu pyyhkäisemällä ruudun ylälaidasta. Tämän listauksen yhteydessä on myös pari Applen omaa widgettiä: säätiedot ja osakekurssit. Käsittääkseni kolmannen osapuolen sovellukset eivät voi lisätä omia widgettejään ilmoitusnäkymään. 

Ilmoitusten hallinta toimii nyt kuten pitääkin. Lähinnä olen jäänyt toivomaan ilmoitusten ja sovellusten parempaa yhteistoimintaa. Esimerkiksi tekstiviestiohjelman ikonin lukemattomien viestien määrän ilmoittava luku ei päivity, vaikka kuittaisin kaikki ilmoitukset uusista viesteistä.

Langaton synkronointi on iOS 5.0:n tärkein ominaisuus. Synkkausta on kahta eri lajia: iCloud-pilvisynkkaus ja iTunes Wi-Fi Sync lähiverkossa.

Applen historia pilvipalveluiden tarjoajana ei ole erityisen mairitteleva. Esimerkiksi MobileMe:n julkaisussa tapahtui katastrofi, kun käyttäjien sähköposteja tuhoutui. “Not our finest hour”, totesi Steve Jobs. Kehitystiimin saama palaute ei ollut ihan näin hienovaraista.

Timothy B. Lee kirjoitti Ars Technicassa mielenkiintoisen artikkelin, kuinka Applen erilainen yrityskulttuuri voi olla syy heidän nettipalveluiden ongelmiin. Hän vertaa Applea pilvipalveluiden jättiläiseen, Googleen.

Applen kulttuuriin kuuluu hioa tuotteet täydellisiksi muiden katseilta piilossa ja tuoda valmis tuote nopeasti julkistuksen jälkeen ostettavaksi. Tällainen lähestymistapa ei kuitenkaan toimi nettipalveluiden kanssa, sillä miljoonien käyttäjien kuormitusta monimutkaisessa järjestelmässä ei mitenkään pysty testaamaan ja ennustamaan etukäteen. Nettipalveluita on järkevä ottaa käyttöön asteittain, ominaisuus kerrallaan ja käyttäjämäärää kontrolloiden. Googlen toimintaan on aina kuuluneet beta-julkaisut, ja yrityksen kulttuuri mahdollistaa kehittäjien nopean reagoinnin ja luovat ratkaisut, kun suuri käyttäjämassa vyöryy palveluun.

Odotusten mukaisesti iCloudin julkaisu ei tapahtunut täysin ongelmitta, mutta suurilta vahingoilta vältyttiin tällä kertaa.

Käytännössä iCloud sisältää entisen MobileMe:n ominaisuudet, kuten kontaktien, sähköpostien ja bookmarkkien synkronoinnin eri laitteiden välillä. Lisäksi valokuvat synkataan, mutta hämäävästi videoita ei. Perussynkkaus toimii hyvin, esimerkiksi pöytäkoneella päivitetyt kontaktitiedot päivittyvät sekunneissa kännykkään.

Itunes-synkkausta varten puhelinta ei tarvitse enää kytkeä kaapelilla koneeseen, vaan tämä onnistuu langattomasti, kunhan puhelin ja tietokone ovat samassa WLAN-verkossa. 

Jos tuntee historian, niin jaottelun iCloud- ja iTunes-synkkauksen välillä ymmärtää. Uusille käyttäjille lienee kuitenkin hieman sekavaa, että kontaktit, meilit, valokuvat ym. synkataan, kunhan on netissä, mutta jos haluaa synkata musiikkia tai videoita, niin pitää olla kodin WLAN-verkossa, avata koneelta iTunes ja synkata sitten. Jos haluan tuoda kuvat tietokoneelle ja poistaa ne puhelimesta, niin onnistuuko tämä iTunes syncin yhteydessä? Ilmeisesti ei, jolloin lopulta joutuu kaivamaan USB-kaapelin.

Mielestäni langaton synkronointi on kokonaisuutena vielä hieman sekava käyttäjälle, mikä ei ole ollenkaan tyypillistä Applelle.

Siirtymässä kohti Steve Jobsin mainitsemaa post-PC -aikakautta, IOS 5.0 on merkittävä päivitys. Langattoman synkronoinnin myötä iOS-laitteet eivät enää vaadi PC:tä parikseen. Muilta osin uusin iOS-päivitys ei ole vallankumouksellinen, vaikka sisältääkin paljon toivottuja ominaisuuksia ja parannuksia. Lisäksi Applen ekosysteemissä täytyy kiittää siitä, että iOS-päivitykset ovat maailmanlaajuisesti saatavilla kaikilla käyttäjille samaan aikaan, toisin kuin Androidissa tai Windows Phonessa.

The Jezabels on Australiasta ponnistava nelihenkinen bändi. Itse bongasin orkesterin Danny MacAskillin tähdittämältä Way Back Home -pyöräilyvideolta, jonka jälkimmäisellä puoliskolla soi kappale A Little Peace. 

En ala genreä määrittelemään The Jezabelsin musiikille, mutta jonkinlaisesta indie-rockista puhutaan.

On paljon asioita, joista pitää. Hayleyn monipuolinen lauluääni, joka kuulostaa komealta niin kuiskaavissa suvannoissa kuin räjähtävissä kertosäkeissä. Rauhassa rakentuvat kappaleet, jotka kasvavat huimiin sfääreihin kliimaksikohdissa. Rakentelun vastapainoksi riittävästi pop-koukkuja ja tarttuvia kertosäkeitä, jotta minäkin jaksan kuunnella. Kauniisti kaikuvat pianosoinnut. Ah, se piano. Tässä bändissä basistin on tosiaan korvannut kosketinsoittaja ja hyvä niin. 

Bändi on julkaissut itsenäisesti kolme EP:tä. Näiden julkaisujen ja ilmeisen kovien live-keikkojen myötä Jezabels on rakentanut itselleen käsittääkseni varsin suuren suosion musiikinharrastajien parissa Australian mantereella. Tänä syksynä Jezabels julkaisi - jälleen itsenäisesti - ensimmäisen albuminsa nimeltään Prisoner.

Albumilta voi nostaa esiin ainakin välittömästi iskevän popahtavan Endless Summerin, jylhiin korkeuksiin kasvavan Long Highwayn ja albumin päättävän Catch Me:n. Harmittavasti albumi menettää otettaan vahvan alun jälkeen.

Itse en yleisesti ottaenkaan ole albumien ystävä, sen sijaan noin viiden biisin napakat EP:t ovat mielestäni sopivan kokoisia annoksia. Toivon, että EP:t tekisivät paluun digitaalisen vallankumouksen myötä.

The Jezabelsilta kannattaa tsekata varsinkin vuonna 2010 julkaistu Dark Storm -EP.

Listataan tähän vielä oma The Jezabels top 5:

• Endless Summer
• A Little Peace
• Mace Spray
• Long Highway
• Hurt Me

The Jezabels on Spotifyssa, mutta Prisoneria ei vielä sieltä löydy, eikä myöskään täkäläisestä iTunes Storesta. Albumin voi onneksi ostaa suoraan digitaalisena The Jezabelsin nettisivuilta. 

Nykyinen eduskunta tulee päättämään Yleisradion rahoitusmallista. Päätöksiä saattaa tulla jo ensi talven aikana. Nykyisestä TV-lupajärjestelmästä halutaan eroon ja vaihtoehtoina on tarjottu muun muassa mediamaksua, rahoitusta verorahoilla tai maksukorttijärjestelmää. 

Minua on aina häirinnyt, että keskustelu pyörii vain sen ympärillä, miten rahat pitäisi kerätä. Voitaisiinko ensin käydä kriittinen keskustelu Ylen tehtävästä ja päivittää se vastaamaan 2010-luvun tarpeita? 

Yle pyörii nyt yli 400 miljoonan euron budjetilla, sillä on neljä TV-kanavaa ja vielä enemmän tarjontaa radiossa. Lisäksi on suhteellisen kattavat nettipalvelut, jotka erityisesti ovat hiertäneet kaupallisia toimijoita. Mielestäni tässä on Suomen kokoiseen maahan aivan liian iso paketti.

On totta, että Ylen tehtävän määrittäminen ei ole helppoa. Puhutaan sellaisista abstrakteista asioista kuten “sivistyksen ja kulttuurin kehittäminen”. Lähtökohtaisesti Ylen pitäisi vain pyrkiä täydentämään mediatarjontaa siellä, missä se ei ole kaupallisesti kannattavaa. Ylen pitäisi kyetä reagoimaan kaupallisen puolen muutoksiin – voihan olla, että jostakin aiheesta tulee kaupallisesti kiinnostavaa ajan kuluessa.

Oli aika, jolloin TV:stä ei näkynyt kuin Ylen kanavat, Neuvostoliitto oli naapurissa ja internetistä ei ollut kukaan vielä kuullutkaan. Mutta nykyisin tilanne on aivan toinen ja mediaa on tarjolla enemmän kuin kukaan pystyy kuluttamaan. Myös sellaista mediaa, jota Ylen ei tarvitsisi enää tarjota. 

Ehkä eniten tarjontaa tulisi karsia viihteen saralla. Tarkoitan tällä erityisesti urheilua, musiikkia, elokuvia sekä TV-sarjoja. Onko mitään kaupallisempaa kuin huippu-urheilu? Urheilu, jos mikä, kuuluu kaupalliselle puolelle. Tarvitseeko julkisen palvelun todella soittaa Rihannaa, kuten Ylex tekee?

Sitten niistä rahoitusmalleista. On selvää, että television omistamiseen sidottu TV-lupa ei ole nykypäivää. En ole itse omistanut televisiota sitten vuoden 2007 digisiirtymän, mutta myönnän käyttäväni silloin tällöin Ylen palveluita. 

Edellinen hallitus ehdotti kaikilta kotitalouksilta perittävää, samansuuruista mediamaksua. Jos asut yksin, niin maksat koko summan, jos teitä on useampi, niin voitte jakaa summan. Onpa reilua – onneksi Suvi Lindén perääntyi tässä asiassa. 

Rahoitus on valtion budjetista olisi yksinkertaisin malli. Miksi Yle pitäisi rahoittaa eri tavalla kuin muut julkiset palvelut? Rikkaat maksaisivat enemmän ja köyhät vähemmän – luulisi kelpaavan vasemmistollekin.

Budjettirahoitusta on kritisoitu siitä, että tällöin Ylen riippumattomuus vaarantuisi. Mutta onko YLE muka riippumaton? Onko silkkaa sattumaa, että 40 vuotta putkeen puljun johtaja nyt vain sattui olemaan aina samasta puolueesta, SDP:stä? On myös hyvä muistaa, että eduskunta päättää YLE:n rahoituksesta jo nyt. Kun Yle ilmoitti aikeista karsia lähetysaikoja maakunnissa, niin Keskustan Timo Kalli kiirehti uhkaamaan rahoituksen vähentämisellä. Kuulostaako siltä, että Yle olisi politiikasta riippumaton? Ei minustakaan.

Yle on tarpeellinen minun ja Suomen kansan enemmistön mielestä, mutta puolen miljardin mediatalona se on liian iso Suomen kokoiseen maahan. Valitettavasti Ylen tehtävästä ja rahoituksen tasosta ei tälläkään kertaa ole syntymässä analyyttista keskustelua, vaan keskustelu tulee jälleen pyörimään erilaisten maksutapojen ympärillä.

Applen OS X -käyttäjärjestelmän tuorein versio, 10.7 Lion, julkaistiin kesällä. Kantavana teemana on mainostettu mobiililaitteiden iOS-käyttöjärjestelmän parhaiden ominaisuuksien tuomista myös työpöytäkäyttöön. Siinä missä 10.6 keskittyi lähinnä konepellin alla oleviiin parannuksiin, niin Lion sisältää myös merkittäviä UI-muutoksia. 

Päivitin itse Lioniin pian julkaisun jälkeen niin koti- kuin työkoneellakin, joten ajattelin kirjoittaa hieman huomioistani muutaman viikon käytön jälkeen. 

Käyttöliittymä

Applen myymistä tietokoneista suurin osa on kannettavia, josta voidaan tehdä kaksi huomiota:

• trackpad on paljon yleisempi kuin perinteinen hiiri
• näytön koko on rajallinen (yleisimmät koot lienevät 13,3” - 15.4”, resoluutioiden ollessa 1280x800 ja 1440x900)

Trackpadin mahdollistamia kosketuseleitä onkin lisätty entisestään. Safarissa zoomaus tapahtuu tutulla pinch-eleellä, edelliselle sivulle pääsee kahden sormen swipellä (animaation seuratessa pyyhkäisyä pehmeästi). Eri työpöytien välillä liikkuminen kolmen sormen swipellä tuntuu erityisen nautinnolliselta, vaikka käytännössä cmd-tabilla sovellusten välillä tulee edelleen liikuttua.

Toivoa sopii, että myös muut kuin Applen omat sovellukset ottavat täyden hyödyn irti kosketuseleistä.

Oletuksena skrollaus toimii samalla tavalla kuin iOS:ssä, eli juuri toisinpäin kuin läppäreillä yleensä. Eli kun pyyhkäiset ylöspäin, niin ruutu skrollaa alaspäin. Tähän tottuu yllättävän nopeasti, noin parissa päivässä.

Käyttöliittymässä suunta kohti mahdollisimman pelkistettyä esitystapaa. Vierityspalkit ovat piilotettu oletuksena kokonaan: ne tulevat esiin vain kun sivua alkaa vierittämään. Tämä toimii pääosin hyvin, joskin välillä on vaikea havaita, että jokin laatikko esim. nettisivulla onkin vieritettävä.

Tuki koko ruudulla toimiville sovelluksille on ajatuksena hyvä, mutta käytännössä homma ei toimi. Ensinnäkin lisäpikseleitä saa yleensä käyttöön vain näytön ylälaidan menubarin verran, jos Dock on automaattisesti piilotettuna. Toisekseen koko ruudun tilassa ohjelmilla on typerä tapa avata uudet ikkunat modaaleina (kuten iPadissa), jolloin muita sovelluksen ikkunoita ei voi käyttää. Esimerkki: Mail-ohjelman uusi viesti -ikkuna avautuu modaaliin dialogiin, jolloin käyttäjän on mahdotonta kopioida toisesta sähköpostista osoitetta CC-kenttään.

Pages-tekstinkäsittelyohjelmassa full screen on parhaimmillaan: ruudulla ei oikeasti näy kuin dokumentti ja musta tausta. Voit keskittyä vain tekstiin.

Itse haluaisin menubariin samanlaisen autohiden kuin Dockissa, onkohan tämä mahdollista mitenkään?

Työpöytien hallinta on muuttunut. Spaces ja Expose on yhdistetty, jonka myötä nyt puhutaan Mission Controllista. Työpöydät eivät ole enää gridissä, vaan liikkuminen tapahtuu vain vasemmalle ja oikealle. Työpöytien järjestystä ei myöskään voi oletuksena muuttaa, vaan ne järjestyvät hämäävästi automaattisesti. Minulle ei ole vieläkään täysin selvää, millä logiikalla työpöytien järjestäminen toimii.

Valitettavasti työpöytien hallintaan liittyy bugeja:

• eri työpöydillä olevien ohjelmien välillä siirryttäessä (cmd+tab) näkymä saattaa siirtyä joskus työpöytään, missä ohjelmaa ei ole
• vastaavasti joskus näkymä siirtyy kyllä oikeaan työpöytään, mutta focus ei siirry valittuun ohjelmaan (valittu sovellus jää toisen ohjelman ikkunan alle)
• dialogit saattavat avautua väärälle työpöydälle, hautautuen muiden ohjelmien ikkunoiden alle

Käsittämätöntä näissä bugeissa on se, että ne olivat jo 10.6:ssa, eikä niitä ole vieläkään saatu korjattua.

Safari 5.1

Safari-selain päivittyi Lionin myötä versioon 5.1, enkä ole vakuuttunut. Selain jäätyilee lähes päivittäin -- ei kaadu, mutta menee jumiin 10 sekunniksi. IOS-tyyliin vanhojen välilehtien sisältö ladataan uudestaan, kun focus siirtyy niihin. Ilmeisesti tällä pyritään säästämään muistia. En pidä ominaisuudesta iPhonessa, ja vielä vähemmän läppärillä. Safarin kaatuessa ensimmäisen kerran huomasi myös App resume -featuren käytännössä: kesti ikuisuus, kun Safari latasi auki olleet ikkunat ja kymmenet välilehdet käynnistyessään.

Osaksi pelkistämiseen pyrkivää kehityssuuntaa voinee laskea Safariin jo aikaisemmin tulleen Reader-toiminnon, joka poistaa nettisivusta kaiken muun paitsi otsikon ja leipätekstin. 

Muita lyhyitä huomioita

• ei huomattavaa nopeusparannusta (testikoneet mid 2009 ja early 2011 MacBook Prot)
• animaatiot nykivät yllättävän usein molemmilla testikoneilla
• terminaalin asetuksia joutui jälleen puukottamaan, jotta merkistöt toimivat oikein
• developer toolit piti asentaa uudestaan (kääntäjät, GIT, jne)
• Finderissä on vihdoin cut+paste (joskin hyvin piilotettuna). Vihdoin. Vuonna 2011.
• koneen herätessä unesta langattomat verkot saattavat tulla näkyville vasta pitkän viiveen jälkeen. 10.6:ssa tätä ei tapahtunut koskaan.
• etc/hosts tiedostoa ei lueta enää ensimmäisenä DNS-kyselyssä. Web developerit ei tykkää.

Yhteenveto

Vaikka toinkin monia puutteita esiin, niin Lion on silti mainio käyttöjärjestelmä. Vaikka osa uudistuksista onkin hieman ongelmallisia, niin kaiken kaikkiaan isoja ja pienempiä parannuksia on niin paljon, että en näe mitään syytä olla päivittämättä.

Mielenkiintoisena kysymyksenä voidaan lopuksi esittää, miten paljon käyttöjärjestelmällä ja käyttöliittymällä nykyisin on peruskäyttäjälle edes merkitystä? Suurin osa käytöstä tapahtuu kuitenkin selaimen kautta.

DOS-pelien parissa 90-luvulla aikaa viettäneet muistavat varmasti Remedyn ensimmäisen pelin, vuonna 1996 julkaistun Death Rallyn. Kyseessä on hauska ylhäältä päin kuvattu autopeli, jossa autot ovat varustettu aseilla. 

Kun mieleni tekee muistella noita kultaisia pelivuosia, niin Death Rally kuuluu tyypillisesti pelivalikoimaan. Macin käyttäjille on tarjolla kaunis ja toimiva Boxer-emulaattori – suosittelen tutustumaan, on nimittäin käytettävyydeltään ihan eri planeetalta kuin Dosbox.

Death Rallyyn on nyt siis saanut arvoisensa uudelleenjulkaisun iOS-laitteille. Peli on kaunis, hauska ja hyvin toteutettu. Kilpailut ovat lyhyitä parin minuutin sprinttejä, joiden välissä parannetaan auton ominaisuuksia tienatulla rahalla. Pelissä on edelleen tallella sitä kuuluisaa "vielä yksi kisa" -meininkiä. Itse olen pelannut iPhone 3GS:llä, jolla kaikki kyllä toimii, mutta epäilemättä iPadin isolla ruudulla peli pääsisi todella loistamaan grafiikallaan.

Miinuksiakin on, sillä autoon on äkkiä ostettu kaikki mahdollinen lisäroipe ja ratoja ei turhan montaa ole tarjolla. Rahan käyttäminen on liian yksinkertaista, sillä tienatut hillot tulee aina käyttää kokonaisuudessaan kisan jälkeen. Autoja ja aseita ei myöskään osteta, vaan ne avautuvat käyttöön muuta kautta. Rahan säästäminen olisi tuonut peliin kaivattua syvyyttä. 

Itse pelin ydin, eli kilpa-ajo, toimii kuitenkin erinomaisesti. Peliin on myöskin luvattu lisätä myöhemmin uusia ratoja sekä moninpeli, joten jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman pitää. 

Kaiken kaikkiaan Death Rally on jälleen yksi osoitus suomalaisen peliteollisuuden osaamisesta, sekä hauska muistutus 90-luvun DOS-pelien aikakaudesta. Suosittelen ostamaan, tuopin hinnalla mainiota hupia!