Kategoria: Politiikka

Nykyinen eduskunta tulee päättämään Yleisradion rahoitusmallista. Päätöksiä saattaa tulla jo ensi talven aikana. Nykyisestä TV-lupajärjestelmästä halutaan eroon ja vaihtoehtoina on tarjottu muun muassa mediamaksua, rahoitusta verorahoilla tai maksukorttijärjestelmää. 

Minua on aina häirinnyt, että keskustelu pyörii vain sen ympärillä, miten rahat pitäisi kerätä. Voitaisiinko ensin käydä kriittinen keskustelu Ylen tehtävästä ja päivittää se vastaamaan 2010-luvun tarpeita? 

Yle pyörii nyt yli 400 miljoonan euron budjetilla, sillä on neljä TV-kanavaa ja vielä enemmän tarjontaa radiossa. Lisäksi on suhteellisen kattavat nettipalvelut, jotka erityisesti ovat hiertäneet kaupallisia toimijoita. Mielestäni tässä on Suomen kokoiseen maahan aivan liian iso paketti.

On totta, että Ylen tehtävän määrittäminen ei ole helppoa. Puhutaan sellaisista abstrakteista asioista kuten “sivistyksen ja kulttuurin kehittäminen”. Lähtökohtaisesti Ylen pitäisi vain pyrkiä täydentämään mediatarjontaa siellä, missä se ei ole kaupallisesti kannattavaa. Ylen pitäisi kyetä reagoimaan kaupallisen puolen muutoksiin – voihan olla, että jostakin aiheesta tulee kaupallisesti kiinnostavaa ajan kuluessa.

Oli aika, jolloin TV:stä ei näkynyt kuin Ylen kanavat, Neuvostoliitto oli naapurissa ja internetistä ei ollut kukaan vielä kuullutkaan. Mutta nykyisin tilanne on aivan toinen ja mediaa on tarjolla enemmän kuin kukaan pystyy kuluttamaan. Myös sellaista mediaa, jota Ylen ei tarvitsisi enää tarjota. 

Ehkä eniten tarjontaa tulisi karsia viihteen saralla. Tarkoitan tällä erityisesti urheilua, musiikkia, elokuvia sekä TV-sarjoja. Onko mitään kaupallisempaa kuin huippu-urheilu? Urheilu, jos mikä, kuuluu kaupalliselle puolelle. Tarvitseeko julkisen palvelun todella soittaa Rihannaa, kuten Ylex tekee?

Sitten niistä rahoitusmalleista. On selvää, että television omistamiseen sidottu TV-lupa ei ole nykypäivää. En ole itse omistanut televisiota sitten vuoden 2007 digisiirtymän, mutta myönnän käyttäväni silloin tällöin Ylen palveluita. 

Edellinen hallitus ehdotti kaikilta kotitalouksilta perittävää, samansuuruista mediamaksua. Jos asut yksin, niin maksat koko summan, jos teitä on useampi, niin voitte jakaa summan. Onpa reilua – onneksi Suvi Lindén perääntyi tässä asiassa. 

Rahoitus on valtion budjetista olisi yksinkertaisin malli. Miksi Yle pitäisi rahoittaa eri tavalla kuin muut julkiset palvelut? Rikkaat maksaisivat enemmän ja köyhät vähemmän – luulisi kelpaavan vasemmistollekin.

Budjettirahoitusta on kritisoitu siitä, että tällöin Ylen riippumattomuus vaarantuisi. Mutta onko YLE muka riippumaton? Onko silkkaa sattumaa, että 40 vuotta putkeen puljun johtaja nyt vain sattui olemaan aina samasta puolueesta, SDP:stä? On myös hyvä muistaa, että eduskunta päättää YLE:n rahoituksesta jo nyt. Kun Yle ilmoitti aikeista karsia lähetysaikoja maakunnissa, niin Keskustan Timo Kalli kiirehti uhkaamaan rahoituksen vähentämisellä. Kuulostaako siltä, että Yle olisi politiikasta riippumaton? Ei minustakaan.

Yle on tarpeellinen minun ja Suomen kansan enemmistön mielestä, mutta puolen miljardin mediatalona se on liian iso Suomen kokoiseen maahan. Valitettavasti Ylen tehtävästä ja rahoituksen tasosta ei tälläkään kertaa ole syntymässä analyyttista keskustelua, vaan keskustelu tulee jälleen pyörimään erilaisten maksutapojen ympärillä.

Eduskuntavaaleihin on enää reilut pari viikkoa. Lähestyvien vaalien myötä poliitikot jälleen lupailevat kaikkea hyvää. Puolueet yhteen ääneen vannovat, että mitään ei leikata. Joitain veroja kevennetään, mutta samalla kiristetään muualta. Kokonaisuutena verotus on kiristymässä kaikkien puolueiden toimesta. 

Suomen valtio kärsii samanlaisesta mammuttitaudista kuin Yleisradio. Puhutaan siitä, miten rahaa saisi enemmän, kun pitäisi puhua miten selvittäisiin vähemmällä. 

Kukaan ei kyseenalaista, tarvitsemmeko todella neljää TV-kanavaa Yleisradiolta. Kukaan ei myöskään kyseenalaista, tarvitseeko 10 miljardia yli tulojensa elävän valtion olla kaikessa mukana. Selvittäisiinkö vähemmälläkin, voisiko julkinen sektori toimia tehokkaammin? Poliitikoille tietysti kelpaa mainiosti, että valtion lonkerot yltävät kaikkialle – sehän tarkoittaa lisää valtaa heille. 

90-luvulla julkisella sektorilla leikattiin, koska laman takia suossa tarponut Suomi ei olisi saanut lainaa – ainakaan edullisesti. Vuosien 2008-2009 laman aikaan Suomella oli asiat paremmin, jolloin lainaa saatiin paremmilla ehdoilla. Ja kyllähän sitä lainaa sitten otettiinkin. Kun vuonna 2006 lainaa oli 56 miljardia, niin viime vuonna lainaa oli jo 75 miljardia, mikä on enemmän kuin koskaan historiassa. Korkomenot rapiat kaksi miljardia vuosittain. Vuonna 2015 velkaa arvioidaan olevan jo 117 miljardia euroa. Mikäs siinä, kun halvalla saa. 

Kun yritys kohtaa laman ja bisnes menee pakkaselle, niin silloin haetaan säästöjä: supistetaan toimintaa, poistetaan rönsyjä ja vähennetään työntekijöitä. Kun valtio kohtaa laman, niin säästöistä ei oikeastaan edes keskustella. Otetaan vain lisää lainaa, maksakoot tulevat sukupolvet sitten pois.

Kriittiseen tarkasteluun tulisi ottaa ainakin maatalous- ja yritystuet, sekä erilaiset avustukset ja verovähennykset koskien milloin mitäkin toimintaa. 

Jotain tilanteesta kertoo se, että elinkeinoelämä itsekin vaatii valtion maksamien kahden miljardin euron yritystukien leikkaamista ja järkeistämistä. Yli sata tahoa myöntää yli tuhatta eri yritystukea, joiden parissa työskentelee jopa 5000 byrokraattia. Miten leikkauspyyntöön vastasi valtio? Ministeri Pekkarinen teetti selvityksen, jonka mukaan tukia ei oikeasti tarvitse leikata.

Tehottomien tukien perkaamisen lisäksi toiminnan tehokkuudessa olisi paljon parantamisen varaa. Tätä ei vain osata tehdä. Toki yksityiselläkin puolella tehostamistoimet menevät välillä pieleen, mutta julkisen sektorin turaaminen on kyllä ihan omaa luokkaansa. Tietoyhteiskunnaksi sanotussa Suomessa on valmisteltu sähköistä reseptiä jo yli 20 vuotta, eikä käyttöönotto ole vieläkään näköpiirissä. Naurattaisi, ellei tietäisi puuhastelun maksaneen satoja miljoonia veroeuroja. 

En ole sanomassa, että yhteiskunnan järjestämästä koulutuksesta, terveydenhuollosta tai perusturvasta tulisi luopua. Sen sijaan poliitikkojen tyypillisesti vaatimaa sääntelyä, holhousta ja vastuun siirtämistä valtiolle tulisi vähentää oleellisesti. Valtion pitäisi käyttää verorahoja tehokkaasti vain oikeasti välttämättömiin asioihin, ja antaa tilaa markkinavetoisemmalle toiminnalle. Markkinoita vääristävistä tukitoiminnoista tulee luopua.

Myös ihmisten pitäisi päästä eroon yhä yleisemmästä asenteesta, jossa vastuu siirretään yhteiskunnalle. Loppujen lopuksi olemme kaikki vastuussa omista tekemisistämme, ja se vastuu meidän tulisi olla valmiita myös ottamaan. 

SATA-komitea perustettiin hallituksen toimesta vuonna 2007 valmistelemaan Suomen sosiaaliturvan uudistamista. Tavoitteiksi asetettiin työn kannustavuuden parantaminen, köyhyyden vähentäminen ja sosiaaliturvajärjestelmän yksinkertaistaminen. Osmo Soininvaara kutsuttiin perusturvaa käsittelevän jaoston puheenjohtajaksi. Soininvaaran työ SATA-komiteassa luo kehyksen hänen viime syksynä julkaistulle kirjalleen SATA-komitea - miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa.

Suomen sosiaaliturvaa ruotivan kirjan päätyminen lukulistalleni ei ollut mikään itsestäänselvä asia, mutta kaksi asiaa kannustivat minua tarttumaan kirjaan.

Ensinnäkin olen seurannut Soininvaaran blogia, jota pidän parhaimpana lajissaan Suomessa. Analyyttista ja avointa poliittista keskustelua parhaimmillaan, jossa ei kaihdeta myöskään poliittisesti epäkorrekteja aiheita, kuten huumepolitiikkaa. Blogissa myös julkaistiin luonnoksia kirjan luvuista.

Toiseksi toivoin kirjan antavan selkoa suomalaisesta sosiaaliturvajärjestelmästä ja varsinkin yhdestä sen suurimmista ongelmasta, eli miksi työttömän on monesti niin kannattamatonta ottaa työtä vastaan. Myönnän suoraan, että en tunne sosiaaliturvajärjestelmää järin hyvin, lukuunottamatta opintotukeen liittyviä kiemuroita. 

Kirja ei pettänyt, sillä se oli odotuksien mukaisesti helposti luettava ja informatiivinen. Soininvaaralla on mainio kyky selittää ymmärrettävästi monimutkaisia asioita.

80-luvulla sosiaalidemokraattien rakentama sosiaaliturva toimi vielä hyvin, kun teollisuusyhteiskunta oli voimissaan, työttömyys vähäistä ja ihmiset olivat vakituisissa työsuhteissa. Sitten tuli lama ja perusteollisuus väheni pysyvästi. Kukaan ei enää ole vuosikymmeniä samassa työpaikassa. Mutta vanhasta järjestelmästä ei haluta luopua. Sen sijaan sitä on paikkailtu aina kulloisenkin hallituksen toimesta, jonka tuloksena on muodostunut monimutkainen järjestelmä, jota kukaan ei oikein hallitse enää. Esimerkiksi Kelalla on 148 erilaista tukea, joista voi teoriassa muodostaa yli 10 000 erilaista kahden tuen yhdistelmää. Kolmella tuella yhdistelmiä on jo yli puoli miljoonaa. Ei ihme, että järjestelmän yksinkertaistaminen oli yksi SATA-komitean päämääristä.

Yksi ydinongelmista on siis se, että työtä ei kannata ottaa vastaan. Tienatusta eurosta saattaa jäädä käteen vain 20 senttiä. Lisäksi rangaistaan vielä monimutkaisella byrokratialla. 

Luonnollisesti tämän kannustinloukun korjaamiseksi tulee mieleen heti kaksi ratkaisua: alennetaan perusturvaa tai korotetaan alimpia palkkoja. 

Soininvaara kirjoittaa, että yleinen mielipide ei sallisi perusturvan alentamista - sen tulisi olla sillä tasolla, että sitä todella tarvitseva ihminen tulisi kohtuullisesti toimeen. Toisaalta alimpien palkkojen korottamisen seuraksena yhä suurempi osa hinnoiteltaisiin työelämän ulkopuolelle. Ongelman ytimessä on myös se fakta, että Suomessa työn teettäminen on aivan helvetin kallista verrattuna oikeastaan mihin tahansa muuhun maahan. 1600 euron kuukausipalkalla työnantajan tulee myydä työpanos jopa 3200 eurolla - ja tämä kattaa vasta kulut!

Ratkaisuna olisi pieniin ansiotuloihin kohdistetut verohelpotukset tai tukea pienituloisia tulosiirroin. Suomessa on käytännössä mahdotonta yhdistää ansiotuloja ja yhteiskunnan tukea. Toisinsanoen toimeen on tultava joko palkalla tai pelkillä tulonsiirroilla. Tämä on ongelma erityisesti pääkaupunkiseudulla, jossa asumiskustannukset ovat huomattavasti muuta maata korkeammat. Tilanne on nurinkurinen, sillä siellä missä on työtä, sitä ei kannata tehdä. 

Osa-aikaista duunia tekevät Suomessa käytännössä opiskelijat, koska heillä lisätienestit eivät samantien leikkaa tukieuroja. Sama voisi olla mahdollista myös työttömille, sillä onhan yhteiskunnan tukema keikkaduunari parempi vaihtoehto kuin kokonaan yhteiskunnan elättämä, syrjäytynyt pitkäaikaistyötön. Askel työttömyydestä ensimmäiseen työpaikkaan on valtavasti suurempi kuin askel pienipalkkaisesta työstä paremmin palkattuun työhön.

Eräs ongelma on myös, ettei ole poliittisesti korrektia hyväksyä sitä, että ihmiset ovat synnynnäisesti tuottavuudeltaan erilaisia. Sen sijaan kaikkia pyritään kouluttamaan ja kurssittamaan - yllättäen jopa Kokoomus ajoi tätä tempputyöllistämisen linjaa SATA-komiteassa. Kun ei hyväksytä sitä, että jonkun työteho on 70%, niin tuloksena on ollut, että menetetään työntekijän työpanos kokonaan.

SATA-komiteassa oli heti alkuvaiheesta lähtien mukana eri etujärjestöjen edustajia, jolloin todellisen kokonaisuudistuksen pohtiminen oli mahdotonta. Lopulta SATA-komitean tulokset jäivätkin surkeiksi. Suurimmaksi syylliseksi Soininvaara nimeää AY-järjestöt ja heidän läpiajaman ns. sosiaalitupon. Sosiaalitupon myötä perusturvaa ei voitu parantaa ilman, että myös työmarkkinajärjestöjen hallussa olevaa ansiosidonnaista turvaa korotetaan. AY-järjestöjen historia on tehdastyöläisissä, joten he ajavat säännöllisessä työssä olevien asiaa. Niitä ei kiinnosta köyhät tai pitkäaikaistyöttömät. Tämä ei olisi ongelma, jos AY-järjestöillä ei olisi niin suurta valtaa Suomessa.

Soininvaaran oma ratkaisu uudesta sosiaalijärjestelmästä pohjautuisi perustuloon, mutta tästä vaihtoehdosta SATA-komiteassa ei saanut edes keskustella. 

Kaiken kaikkiaan kirja antaa hyvän katsauksen suomalaiseen sosiaaliturvajärjestelmään ja siihen liittyviin moniin ongelmiin. Suurien uudistusten tekeminen on kuitenkin vaikeaa, josta SATA-komitean epäonnistuminen on yksi masentava esimerkki.